2. Rest in peace

Oli siinä totuttelemista, kaksi lasta ja vain minä.  Vanhempi tytöistä, Sophia on luonteeltaan urheilullinen ja taiteellinen. Hyvin samanlainen kuin minä, hän jopa näytti minulta ihan pienenä. Hän oli lapsista se rauhallisempi.


Lily taas oli ihan kuin äitinsä. Samanlainen pieni nenä, ja silmät. Luonteeltaan Lily on urheilullinen ja arjen sankari. Ihan ajatuskin siitä, että kasvaako hänestä samanlainen rasavilli kuin äitistään kauhistuttaa minua.


Minulla oli kamala ikävä Daisyä. Hänen kuolemastaan oli kulunut kohta kuukausi, ja silti oli vaikea elää ilman häntä. Pahimpia olivat yöt, sillä en osaa nukkua suuressa sängyssä. Olin jo tottunut Daisyn kanssa siihen, että hän valtasi suuren osan sängystä ja riisti aina peiton.


Lilystä paljastui päivä päivältä enemmän Daisyn luonteenpiirteitä. Se lapsi osasi kyllä ilmoittaa, kun hänellä oli nälkä tai vaippa oli märkä. Sophie taas odotti kiltisti kehdossaan, että minä tulisin häntä hoivaamaan.


Minulla oli vieläkin haaveena, että joku päivä minusta vielä tulisi lääkäri. Aamulehdissä haettiin melkein päivittäin lääkärin työhön toimeenpaikkoja. Harmi vain että nyt vielä minusta ei olisi töihin, olihan minulla kaksi vaippaikäistä huolehdittavana.


Sitten koitti se päivä. Hautaustoimistolta soitettiin, ja sanottiin että Daisy oli tuhkattu, ja hänen tuhkansa täytyisi hakea sieltä pois. Laitoin parhaimpani päälle, ja lähdin hakemaan rakastani hänen viimeiselle matkalleen. Päätin haudata hänet takapihalle, kirsikkapuun juurelle.


- Minulla on kamala ikävä sinua, Daisy. En tiedä miten tulen pärjäämään lasten kanssa, mitä jos kasvatan heidät väärin, ja mitä jos minulle tapahtuu jotain.Kyyneleet puskivat pintaan, ja minä vollotin kuin viimeistä päivää. En halunnut tyttöjä mukaan seremoniaan, koska he olivat vielä niin pieniä, etteivät varmaan ymmärtäisi tätä tilannetta.


Nyt ainoa asia mikä muistuttaisi Daisysta minua, oli tuo kirsikkapuu. Ja tietenkin muistot, en aio ikinä antaa Daisyn kuolla muistoissani.
- Lepää rauhassa Daisy


Viikot vaihtuivat kuukausiksi, ja kuukaudet vuosiksi. OIin jo pikku hiljaa pääsemässä Daisyn kohtalosta yli, itseni ja lasten takia tietenkin. Mitä vanhemmiksi lapset kasvoivat, sitä vaativampia heistä tuli. Olin todella väsynyt.


Mutta aina välillä väsymys hävisi, ja ilo tuli tilalle. Tytöt tykkäsivät hirveästi ulkoilusta, ja monesti kun lähdin pienelle hölkälle, otin tytöt mukaan lastenvaunuihin. Se jokellus, minkä tytöt päästivät ilmoille sai minut aina hymyilemään.


Öisin kun tytöt nukkuivat, otin itkuhälyttimen taskuuni, ja lähdin juoksemaan taloa ympäri. Kyllä isänä olo sitten myös lihotti, ja välillä oli sellainen olo etten jaksaisi millään enää pitää huolta ulkonäöstäni.


Vuosien vieriessä, aloin todella pitää isänä olosta. Ja välillä ihmettelin sitä, että miten hyvin oli pärjännyt ihan yksin kahden pienen vauvan kanssa. Vaippojen vaihto tosin oli vieläkin mielestäni vastenmielistä, mutta pakkohan se oli minun aina hoitaa.


Koitti suuri päivä. Lapsokaiseni täyttivät vihdoinkin 3 vuotta, ja se oli aika jolloin minun tulisi opettaa heidät puhumaan, käymään potalla ja tietenkin kävelemään. Toisin sanottuna, töihin lähtö saisi odottaa vielä ainakin sen neljä vuotta. Ensimmäisenä juhlimme Lilyn syntymäpäiviä.


Lily oli hyvin iloinen lapsi, ja myös nopea oppimaan. Ja toisin kuin siskonsa Sophia, hän janosi hirveästi seuraa ja läheisyyttä. Jos hän joutui hetken olemaan yksin, niin siitäkös vasta huuto syntyi.


Sophia taas, hänestä kasvoi miniminä. Samanlaiset hymykuopat kuin minulla, ja yhtä vaaleat kauniit kutrit.


Hän viihtyi mielellään yksin, vaikka ei ollutkaan luonteeltaan yksinäinen susi. Hankin hänelle ja Lilylle syntymäpäivälahjaksi tuollaiset nuket. Sophia nimesi omansa Pötsiksi, ja Lily taas Spedeksi.


Mitä vanhemmiksi tytöt kasvoivat, sitä enemmän vietin aikaa heidän kanssaan. Oli mukavaa, kun tytöt alkoivat pikku hiljaa ymmärtämään että minä olin heidän isänsä. Lilyllä oli erikoinen tapa, hän ei suostunut käydä nukkumaan ellen lukenut hänelle iltasatua.


Sophian kun taas vei hänen sänkyynsä, hän nukahti samantien ja nukkui kokoyön ilman mitään valitusta.


Talomme pihalla vieraili yön aikana useasti erilaisia eläimiä. Yhtenä yönä näin ensimmäistä kertaa valkoisen hevosen, ja se jopa antoi minun silittää sitä. Ehkä vielä joku päivä hankkisin taloon lemmikkieläimen. Daisyn kanssa emme voineet hankkia, sillä hän oli allerginen melkein kaikille karvaisille eläimille.


Tytöt viihtyivät hyvin yhdessä, ja minusta oli kivaa että heistä oli seuraa toinen toisilleen. Välillä ihan ihmettelin, kun he eivät koskaan tapelleet.


Lily oppi nopeasti puhumaan, ja välillä sai olla pesemässä hänen suutaan saippualla kun sieltä tuli niin rumia sanoja ulos. Käveleminen taas, voi että.. se oli hyvin hidasta opettelua. Joskus tuli sellainen olo, että tämä tyttö ei kyllä koskaan opi kävelemään.


Ja Sophia jatkoi yksinäistä leikkimistään.


Eräänä päivänä postista tuli kirje. Siinä luki näin: "Hyvä herra Mallory. Vaimonne Daisy Malloryn testamentissa lukee, että te peritte hänen koko omaisuuteensa. Hänen omaisuuteensa kuului säästötili ja muutamia vanhoja tavaroita".
Olin hyvin yllättynyt kirjeestä, koska en tiennyt että Daisy oli tehnyt testamentin. Hänen säästötilillään oli 10000 simeleonia , ja niillä rahoilla sisustin talon uudestaan.


- Isiiiiii! Lopeta lopeta!
- Täältä tulee hirveä hai!
Viiden vuoden iässä Lily oli jo reipas tyttö, ja hänen maitohampaansakin olivat puhjenneet, ja hän todella tykkäsi puhua.


Ja kyllä Sophiakin osasi puhua, mutta jouduin häntä opettamaan monet kerrat miten r-kirjain ja s-kirjain sanotaan.
- Sano kirja
- Kigrggja
Huokaisu.


Joskus tunsin olevani erakoitunut. Daisyn kuoleman ja lasten syntymisen jälkeen, en ollut enää käynyt ulkona. Jotkut voisivat ihmetellä, että enkö halua löytää uusia ystäviä tai rakkautta, mutta ei. Minulla oli elämäni rakkaus, ja hän lähti.
Kirjastossa tuli kuitenkin väliä käytyä, koska siellä oli muitakin yksinäisen näköisiä ihmisiä, jotka eivät tulleet kyselemään typeriä kysymyksiä.


Minä olin onnellinen, vaikka sitä oli ehkä vaikea uskoa. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin.
- Isi, mää rakastan sua
- Niin minäkin sinua Sophiani


Tietokoneesta ei ollut minulle mitään hyötyä, joten myin sen huuda.netissä ja ostin tilalle keksijän pöydän. Ja sekös vasta hauska vempele olikin! Silloin kun tytöt leikkivät keskenään, eivätkä tarvinneet minua, uppouduin täysin keksijän maailmaan. Kuka tietää, ehkä minusta tuleekin keksijä eikä lääkäri.


Vuosien jälleen vieriessä, koitti kaksosten syntymäpäivä. Pian koittaisi uudet haasteet, niin heille kuin minullekin. Koulu, murrosikä, teiniys, pojat ja se kapinointi.


Mutta jos minä olen tähän asti pärjännyt, niin enköhän minä pärjää jatkossakin. Sillä tiedän, että Daisy katselee meitä pilven reunalta.