11. Too hurt to dance

Pitkän tauon jälkeen, LC Malloryt ovat palanneet! Tarina jatkuu Mei Malloryn kertomana.Ja sen verran selvennän tässä, että tarina tosiaan melkein hyppäsi yhden sukupolven yli. Mei oli viime jaksossa vauva ja tässä hän on aikuinen. Koko perhe bugitti tosi pahasti Superstaran takia, ja tämä oli helpoin ratkaisu minulle jatkaa :)



Menneisyys vilisi silmissäni.
Äiti, missä olet?


Harper, anteeksi kun vaikutin aina siltä että vihasin sinua.


Minulla on sinua ikävä äiti.


Seth..


Isä, äiti, Harper, Seth, tarvitsen teitä.


Oli kaunis kesäpäivä, ja lähdimme koko perhe matkalle. Tarkoituksenamme oli matkata Billwillin huvipuistoon ja viettää siellä koko viikonloppu.
Niin ei kuitenkaan ikinä käynyt.
Muistan kuinka ärsytin Harperia ja seuraavaksi näin valon.
Automme räjähti taivaan tuuliin.


Makasin sairaalassa jo viidettä päivää. Räjähdys aiheutti minulle sisäisen verenvuodon ja vakavan aivotärähdyksen. Sydämeni oli todella kovilla ja lääkärit ihmettelevät vieläkin miten se kesti kaikki ne leikkaukset.


Minä… minä olin ainoa, joka selvisi siitä. Isä, äiti, Harper ja Seth, he kaikki olivat poissa. Minä olin yksin. Miksi minä selvisin siitä? Miksi minä? Muu perheeni on tuolla jossain yhdessä, ja minä jäin tänne yksin.
Elämä on epäreilua.


Kun pelastusväki saapui onnettomuuspaikalle, minä olin ainoa, joka oli hengissä. Minut kiidätettiin Hidden Springistä helikopterilla Appaloosa Plainssin yliopistolliseen sairaalaan. Siellä minut leikattiin, ja olin koomassa viisi päivää. Verenpaineeni olivat todella matalat, 70/50 mmHg. Mutta minä selvisin.


Sain jälkikäteen kuulla, että olin perinnyt kaiken mitä äiti ja isä olivat ehtineet tienata. Heillä ei ollut ketään muita eläviä sukulaisia, paitsi minä. Äitilta perin hänen kirjahyllynsä ja 40 000 euroa. Isältä taas hänen isoisoisänsä mökin, joka sattumalta sijaitsi Appaloosa Plainssissa.


Ei minua mikään perintö lohduttanut. Mikään raha tai talo ei ikinä toisi perhettäni takaisin.
Itkin aamut ja yöt, elämässäni ei ollut mitään tahtoa jäljellä ja lääkärit pelkäsivät että satuttaisin itseäni.


Yhdeksäntenä päivänä uskaltauduin vihdoin käymään ulkona, olinhan viettänyt pienessä huoneessani nytten jo yhdeksän päivää. Appaloosa Plains oli kaunis kaupunki, oikea maalaiskaupunki. Tiedän, että äiti olisi rakastanut tätä kaupunkia.
Äiti minulla on sinua ikävä.


Mitä lähemmäs kotiinlähtöni tuli, sitä enemmän masennuin. En halunnut lähteä minnekään, sillä sitten olisin yksin ajatusteni kanssa. Minun pitäisi hankkia työpaikka, ystäviä, rahaa, uusi elämä, mutta en jaksa.
Voisipa joku vain ottaa tämän taakan pois hartioiltani..


Päivää ennen kuin pääsin kotiin tuli minua tapaamaan sosiaalityöntekijä, joka kovasti väitti että hän ymmärtää mitä olen juuri kokenut.
- Olen Liam Martin, ja minä aion huolehtia sinusta nämä seuraavat pari kuukautta. Ymmärrän mitä olet kokenut, ja haluan että tiedät että minulle voit puhua asiasta. Olen sinun tukenasi.


Katsoin miestä kuin idioottia. Sosiaalityöntekijä, en minä sellaista tarvitse. Ainoa asia, mitä tarvitsen on perheeni ja kunnon viinapaukku.
- Herra Martin, arvostan haluasi auttaa minua, mutta usko jo. En tarvitse apua, kyllä minä tulen pärjäämään.
- Mei Mallory, sinä tulet tarvitsemaan apuani, halusit tai et.


Nojasin kädelläni seinää vasten. Mitä tuo mies luuli tietävänsä minusta?
- Minä en tarvitse sinua! En tarvitse ketään, olen nyt yksin ja tulen aina olemaan yksin. Minulla ei ole enää perhettä, minulla ei ole ketään. On vain minä.


Kyyneleet valuivat silmistäni ja itkin ja huusin. En pystynyt pidättelemään kyyneleitä, vaikka kuinka yritin. Liam otti minut kainaloonsa, ja silitti hiuksiani.
- Mei, minä olen tässä auttamassa sinua. Anna minun auttaa sinua.
- Hyvä on, niiskutin ja rutistin Liamia.


Vihdoinkin kahdentoista sairaalapäivän jälkeen, pääsin kotiin. Taino jos sitä voi kodiksi kutsua, enhän koskaan ollut käynyt siinä mökissä. Katsoin haikein mielin pientä huonetta, jossa olin melkein menehtynyt. Ehkä tällä oli joku tarkoitus, että juuri minä selvisin.
Ehkä.


Kun taksi kaartoi Koivukadulle, ja näin tulevan taloni, pieni hymy nousi huulilleni. Voisivat asiani olla pahemminkin.
Tiesin, että ikävä ei koskaan häviäisi ja tulisin aina kaipaamaan perhettäni.
Mutta, silti minun täytyisi yrittää jatkaa elämääni.