12. Not fair

Oli ihana olla kotona. En edes muistanut, että lakanat ovat oikeasti pehmeitä ja miten ihanalta untuvapeitto tuntui päälläni. Sairaalassa kaikki oli ollut toisin, ja siksi olin nyt todella onnellinen että olin päässyt sieltä pois.


Arki oli melko tylsää. Olin tottunut siihen, että Harper tai Seth olivat kokoajan minua kiusaamassa tai äiti oli utelemassa tekemisiäni. Nyt talo täyttyi hiljaisuudesta ja ainoastaan keittiön kellon viisareiden äänet loivat ääntä taloon. Kaipaan tekemistä, ihmisiä ympärilleni.


Sosiaalityöntekijä Liam tulisi huomenna käymään ja minulla ei ollut mitään hänelle tarjota. Ehkä minun pitäisi lähteä ostamaan jotain kahvihyvää, että hän ei ajattele minua olevan ihan rappiolla. Ärsyttävää.


Luin tämän päivän lehdestä, että kaupunkiin oli avattu uusi leipomo, Appojen leipomo. Lehdessä ollut kuva leipomosta antoi leipomosta hyvän kuvan. Sieltä minä kävisin hakemassa meille leivokset.


Kun astuin leipomoon sisään, silmäni pyöristyivät ja nenäni oli räjähtää kaikista uusista ihanista tuoksuista. Tuoreen pullan tuoksu ja kroisanttien rasvainen tuoksu saivat minut hymyilemään. Käänsin päätäni oikealle, jolloin ilokseni huomasin myös silmilleni iloa.


Tiskien takana seisoi mies, todella komea mies. Hän katsoi minua ja pieni hymy levisi kasvoilleni.
"Nyt pysyt rauhallisena, sinä tulit vain ostamaan pari leivosta täältä", sanoi hiljainen ääni pääni sisällä.


Yritin hallita kasvojani, mutta en pystynyt siihen. Hymyni laajeni suuremmaksi, ja nostin kulmakarvojani hieman ylöspäin.
- Ottaisin pari kroisanttia ja pari sokeripossumunkkia.
- Syötkö täällä vai otatko mukaan? mies kysyi, ja väläytti minulle pienen hymyn.
- Otan mukaan, kiitos.


Seisoin hetken typeränä tiskillä, ja odotin että tuo komea mies olisi vielä sanonut jotain.
- Öhöm, tuon ne kohta sinulle, käy istumaan hetkeksi.


Minua nolotti. Toinen virallinen päivä uudessa kaupungissa, ja olin jo onnistunut nolaamaan itseni tuollaiselle komistukselle. Haluan vain nopeasti kotiin, ja vielä nopeammin Liamista eroon.


10 minuutin päästä mies tuli tuomaan minulle tilaukseni.
- Tässä näin, ole hyvä!
- Kiitos paljon, sanoin ja olin jo tekemässä lähtöäni.
- Kuule, en ole aikaisemmin nähnyt sinua kaupungissa. Oletko uusi täällä? mies kysyi ja hymyili taas.


Yllätyin miehen kysymyksestä.
- Muutin tänne pari päivää sitten, se on pitkä tarina.
- No ehkä vielä voisimme joku päivä nähdä ja silloin voisit kertoa sen tarinan?
- Ehkä, ehkä. Mutta nyt minun täytyy mennä, nähdään!

Kun olin astunut kaupan ovesta ulos, tajusin että enhän tiennyt miehen nimeäkään. Eikä hän tiennyt minun nimeäni. Typerä minä.


Kotona ehdin keittämään kahvit ja laittamaan leivokset esille, kun Liam jo pimpotti ovikelloa.
- Noo, mitä sinulle Mei kuuluu?
- Ihan hyvää, kai. Vähän tylsiä nämä päivät meinaavat olla.
- En suosittele, että vielä hankit töitä. Pidät ainakin kuukauden lomaa fyysisen- ja henkisen terveydentilasi takia. Suosittelisin kuitenkin, että yrittäisit hankkia sosiaalisia suhteita.


En voinut pidätellä hymyäni, sillä leipomon miehen kasvot ilmestyivät mieleeni.
- Itseasiassa, olen saanut yhden uuden tuttavuuden. Kai.
- Tuttavuuden? Ystävän vai?
- Niin, tai en tiedä. Hän on kyllä todella komea ja mukava.


Liam nousi seisomaan ja hänen ilmeensä muuttui vakavaksi.
- Mei, jos et muista niin mehän sovimme kun pääsit sairaalasta, että et saisi rasittaa itseäsi työllä tai varsinkaan uudella parisuhteella. Sinun pitää nyt levätä ja sopeutua uuteen elämääsi. Parisuhde voisi vakavasti haitata sopeutumistasi.


Minua alkoi ärsyttämään. Yritin rauhoittaa itseäni, mutta en vain yksinkertaisesti pystynyt.
Mitä tuo sosiaalivirkailija oli määräämään minun elämääni?
- Jos minä haluan parisuhteen, niin et sinä voi tulla minulle sanomaan että en saa hankkia!


Myös Liam oli aivan räjähdyspisteessä.
- Hitto soikoon Mei! Sinun sydämesi ei tule kestämään, jos noin nopeasti menet elämässäsi eteenpäin. SINÄ MELKEIN KUOLIT, YMMÄRRÄTKÖ? En halua, että särjet sydämesi uudestaan! Mitä äitisi siitä sanoisi?
- ÄLÄ IKINÄ PUHU ÄIDISTÄNI. Sinä et tuntenut häntä, ja etkä sinä voi helvetti ikinä tietää mitä mieltä äitini olisi asioistani.


Liam joi kahvinsa ja pakkasi tavaransa. Näin, että hän oli todella vihainen ja niin olin kyllä minäkin.
- Voimme Mei tehdä tämän helpolla tavalla, tai sitten vaikealla tavalla. Jos et tiedä, niin on minun ansioitani että sinä olet nyt kotona. Muut sosiaalityöntekijät olivat sitä mieltä, että sinun pitäisi mennä toipumaan ryhmäkotiin. Mutta minä sain heidät vakuutettua, että pitäisin sinusta huolen ja että voisit palata kotiisi. Joten miettisin kaksi kertaa mitä tekisin, jos olisin sinä. Nähdään viikonloppuna.
Liam lähti ovet paukkuen.


Olin sekaisin ja hämmentynyt. Jouduin nojaamaan seinää vasten, että pysyin pystyssä. Enhän minä aikonut mihinkään parisuhteeseen vielä ryhtyä, en pystyisi siihen. Miksi, miksi minulle oli annettu kaikista mulkkumaisin sosiaalityöntekijä? Mitä olen tehnyt?
Liam Martin, voit painua sinne minne aurinko ei paista.


Hetken kuluttua ovikelloni soi, ja ovea kolkutettiin kolme kertaa. Olin varma, että Liam olisi oven takana, ja siksi matelin ovelle ja avasin oven. Häkellyin.
- Mitä sinä täällä teet?